Minulla on tapanani säilyttää kukkarossani vahvistuslauseita, ja tekstejä. Pahan hetken yllättäessä, turvaksi ja voimaksi. Tänään löysin yhden vahvistuslauseen lisää.
Wayne W. Dyer:n kirjan Ajaton viisaus kappaletta kärsimys lukiessani törmään Ojibway-intiaanien sananparteen. Joka kuuluu näin:
"Silloin tällöin minä säälin itseäni, samalla kun suuret tuulet lennättävät sieluani taivaan halki".
En tiedä miksi, mutta lukiessani tuota lausetta mieleni valtaa huojennus, jopa ilo, kuin jotain olisi nostettu pois harteiltani.
Jotenkin miellän oman olevaisen ruumiini, ja kaikkialla ympäröivän ja virtaavan ihmiskunnnan ja luonnon yhteisen energian. Ja, tajuan että päästämällä irti, olemalla tässä hetkessä, ja koko maailmankaikkeuden ykseydessä - En ole koskaan yksin -. Sieluni on aina kaikkialla, kuten on muidenkin elollisten. Minun ei tarvitse huolestua, olla huolissani tai kärsiä maallisista suruista ja murheista. Koska sieluni on kuolematon. Siihen ei koske, satu, eikä suru sitä murra. Jotkin minulle tuntemattomat voimat, tai hyvin tututkin (edellä mainitut) hoitavat sieluani ja ruokkivat sitä.
Mieleeni muistuu monet lapsuuden aikaiset lentämiseen liittyvät uneni. Kuinka lensin ilmojen halki, taivaalla, ylhäällä ja korkealla. Kuinka mukavalta se tuntui. Vapaa, vapaa. Samaa vapautta tunnen nyt, kun luen tuota intiaanien vanhaa sananpartta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti