Itsesensuuri on iskenyt ja pahasti, kun en saa mitään tuotosta aikaan. Vaikka ei tuosta viime käynnistä näytä kauaa olevan. Vaikka se lyhyeksi jäikin.
Olen aina pitänyt Seura ja Apu -lehden kaltaisia lehtiä vähän "huonoina", noin informatiivisessa merkityksessä, mutta huomaan selailevani vanhaa Seura -lehteä, josta löytyy hyvinkin paljon erilaista tietoa. Tietoa, joka on jäänyt minulta uupumaan. Onko se sitten hyvä, vai huono asia - siitä voidaan olla montaa mieltä.
Lehdessä on pieni pätkä aiheesta: Liisa Ihmemaassa, sekä siitä tehdystä 3D-elokuvasta. En ole varmasti koskaan edes ollut 3D-elokuvassa. "Miksi tarina on niin kiehtova? Ehkä kaninkolosta aukeava vinksahtanut maailma tarjoaa vertaistukea meille, jotka yritämme hahmottaa reaalimailman nopeaa muutosta." - Kirjoittaa Seura. Ehkä tosiaan niin. Lehti on vanha nro 11/2010, enkä tiedä pyöriikö Liisa vielä elokuvateattereissa. Kuten sisartaan Avatarta, minä karsastan ehkä vielä tuota 3D-elokuvaa. Miltä se tuntuu. Miltä tuntuu istua ja katsella kaikkea kolmiuloitteisesti? Vai miten siellä nähdään - nähdäänkö? Outoa ja samalla kiehtovaa. Aivan kuten maahanmuutto ja siihen kohdistuvat asenteet.
Mitä kaikkea vielä keksinkään. Olen vasta lehden sivulla 10 ja kaikki on uutta ja outoa!
En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan. Olen miettinyt uuden blogin aloitusta, mutta välillä tuntuu siltä, että ei ole mitään sanottavaa ja sitten toisinaan on. Jatkan pähkäilyäni.
Negatiiviset ja pahantuuliset ihmiset imevät toisista ihmisistä kaiken energian. Kun nämä ominaisuudet liitetään itseriittoisuuteen on pahaolo taattu :(
Näillä ihmisillä ei ole kaikki hyvin, ehkä he ovat pettyneet elämässään monesti. Ehkä he ovat pettyneet elämäänsä ylipäätään. Ehkä he ovat masentuneita ja kenties lisäksi persoonallisuushäiriöisiä, joka on myös hyvin todennäköistä.
Huomaavatkohan he itse mitä tekevät? Huomioivatko mitä suu suoltaa? Ihan todella?
Tällaisten ihmisten vaikutuspiirissä on mahdollisimman vähän aikaa. Odottaa kuumeisesti milloin pääsee eroon toisesta. Joskus tapaa, mieli lähteä kesken vierailun. Olen yhä enemmän ja enemmän sitä mieltä, että näin mahdollisesti toiminkin. Miksi kuunnella ruikutusta, joka jauhaa samaa asiaa sen kymmenennen kerran? Miksi kuunnella sitä miten ihmiset ovat kuulemma tyhmiä?
Kun todellisuudessa ihminen poistaa omaa pahaa oloaan toiseen, on asiat todella huonosti. Miten näiden kanssa toimia? Ovatko he sitä yhteiskunnan luuseri kansaa, sitä oikeaa sellaista, joka saa ilmeisesti toisten ihmisten haukkumisesta ja jatkuvasta aliarvioimisesta jonkinlaisia kiksejä - ilmeisesti.
Tosi asiahan on, että minä en ole ammattiauttaja. Onko tämänkaltainen käytös ylipäätään mahdollista muuttaa ammattihenkilön avulla. Ei, ei varmaankaan. Tämänkaltainen ihminen tuskin edes haluaa apua. Saati sitten edes, että tiedostaisi tarvitsevansa apua.
Kehärakki, joka elää omasta erinomaisuudestaan. Surullista.
Elämä on näyttänyt valoista puoltaan muutamia päiviä. Tänään on kylläkin ollut vähän liikaa kaikkea. Väsyttää.
Tänään katsoin televisiosta Sydänjää -sarjaa. Itse muistutan jossain määrin roolihenkilö Kiti Luostarista. Siinä miehet vahvempaa juoden miettivät Kitin itsenäisyyttä, että hän on niin itsenäinen, ettei ns. tarvitse toista. Vastapuolen asema on vastaanottaa, silloin kun hän antaa. Minuakin on eräs henkilö luonnehtinut itsenäiseksi. En oikeastaan edes tiennyt tuolloin tarkoin mitä hän tarkoitti. Luulisin, että juuri tätä puolta itsessäni. Elämä on ollut kovaa ja on ollut pakko selviytyä. Herkkä puoli löytyy kyllä sisältä.
Asunto kaipaisi siistimistä, järjestelyä. Nyt on niin paljon kaikenlaista menoa ja tekemistä, että kaipaisi enemmän hiljaisuutta ja kiireettömämpää eloa. Toisaalta kaikki tekeminen on mielekästä, mutta kun siitä tulee kiire ja hötkyily, eikä saa asioita tehtyä, niin sujuvasti, kuin oli ajatellut, niin tulee stressi ja asiat jäävät tekemättä. Nyt pitäisi ehkä olla nukkumassa, jos malttaisi. Siinäpä se!
Pääsiäinen tulla lähestyy. Ajatukset ovat jo kaikessa vihreässä ja keltaisessa. Tänään ostin pääsiäiskortit ja -merkit. Reilu kaksi viikkoa siihen on. Siihen kuun vaihteeseen se nyt ajoittuu. Herran jestas! Sitten on jo Huhtikuu!
Tässä menneenä päivänä mieleeni johti avarakatseisuus. Asia, jota en ole oikein edes ajatellut. En muista milloin olisin käyttänyt termiä avarakatseisuus. Todella merkittävä havahtuminen. AVARAKATSEISUUS - sitä pitää miettiä ja tarkastella oikein kunnolla ja reilusti :D
Tänään on surtu. Ahdistuttu - surtu - ahdistuttu - surtu. Itketty ja surtu. On surtu omaa elämää. Kaikkea tätä mikä ahdistaa ja syö minua sisältä.
Lisäksi on surtu Leena Peltonen-Palotien kuolemaa. Henkilökohtaisesti tuntematon ihminen minulle. Muistan niin hyvin miten kerran näin hänen haastattelunsa televisiosta. Miten syvästi hän minua kosketti. Kosketti, sillä muistan, että silloinkaan en voinut kovin hyvin. Mutta tuo näkemäni televisio haastattelu sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan. Miten merkittävä nainen, mikä into ja palo tehdä asioita. Niin merkittäviä asioita. Hän näyttäytyy minulle suurena ihmisenä, suurena naisena, joka kuoli aivan liian varhain.
Tänään on siis itketty, itketty ja itketty. En muista milloin olisin itkenyt näin paljon.
Jotkut päivät ovat niin vaikeita, niin vaikeita. Tänään oli niin vaikea päivä. Välillä mietin miksi minä en ole kuollut. Olisitte antaneet hänen elää ja minun kuolla!
Tunnen elämäni niin ahdistavaksi, monimutkaiseksi. Jokin aivan "mitätön" asia voi suistaan elämäni raiteiltaan. Välillä ei vain jaksaisi. Ei aina jaksaisi aloittaa uudelleen. Koota palaset ja yrittää uudelleen.
En tiedä milloin viimeksi olisin tuntenut sellaista pahaa oloa, kuin tänään. On ollut päiviä jolloin en ole voinut hyvin, mutta en ole voinut myöskään näin pahoin. En kestä sitä, että jokin pieni "sytyke" voi suistaa elämäni näin raiteiltaan.
En kestä menetyksiä ja lähiaikoina olen joutunut luopumaan kahdesta minulle tärkeästä henkilöstä. Ei - he eivät ole kuolleet, mutta olen muusta syystä joutunut luopumaan heistä.
Jokin aika sitten mietin miten vaikeaa on sanoa: otan osaa.
En nytkään löydä oikeita sanoja Leena Peltonen-Palotien läheisille ja omaisille. R.I.P.
Nukuin yön vainhyörien ja pyörien, kun unohdin ottaa lääkkeeni illalla. Kuudelta aamulla heräsin ottamaan lääkkeet ja takaisin pehkuihin. Puolilta päivin herättyäni olin jo auttamattomasti myöhässä kirpputorilta.
Niinpä päivä on kulunut enemmän ja vähemmän siivoillen, blogeja lukien ja leipoen.
On ollut tekemättömyyttä ja nyt paljon tekemistä. Innostuin oikein kunnolla siivoamaan ja järjestelemään ja nyt olenkin aivan puhki. Ehkä liian aikaisin flunssan jälkimainingeissa vielä ollessa, rupesin "riehumaan".
Nyt iltasella kyllä näyttää asunto jo vähän paremmalta - ainakin joltain osin .. Eiköhän se siitä. Täytyy vain ottaa vähän rauhallisemmin. Se onkin paremmin, kuin tehty, sillä tekemistä olisi paaa-aljon.
Unohtelen tosi paljon koko ajan, siis koko ajan. Olen tekemässä jotain ja seisahdun aloilleni miettimään, mitä se oli? Rasittavaa ja aikaa vievää.
Toisaalta teen usein montaa asiaa samanaikaisesti. Katson televisiota ja kirjoitan nyt tätä - esimerkiksi. Keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan on vaikeaa, kun on niin tottunut käsittelemään montaa asiaa yhtä aikaan. Kuitenkaan onnistumatta siinä kovin hyvin.
Huomenna on päivä uusi ja sunnuntai. Jos huomenna kävisi vähän ulkona ja saisi vähän raikasta ilmaan ja jatkaisi sitten. Se lienee parasta :s
Eilen oli ihan sellainen olo, että minähän jaksan sitä ja tätä ja vaikka mitä ja tänään en jaksakaan oikein mitään, omalla mittakaavallani.
Pitäisi kai laittaa muistilista siitä lähtien, että vie roskat, syö, tee ostoslista, käy suihkussa jne. .
On vähän sellainen olo, että olisi flunssa tulossa tai kuume nousemassa. Eihän tästä ole kauaakaan, kun olin kipeä. Ainakin omassa mittakaavassani, koska en juurikaan sairasta flunssaa.
Viikko on mennyt huisin nopsaan. Jokaisena päivänä on ollut jotakin.
Eipä tässä sen enempää ole sanottavaa. Yhteisvastuu keräyksestä tahdon muistuttaa. Sivupalkissa on keräyksen linkki.
Miten se on niin vaikeaa lähteä taas ovesta ulos? En osaa vastata omaan kysymykseeni. Tiedän, että todennäköisesti saisin lisää virtaa, kun menisin lenkille, mutta kannattaako minun pakottaa itseni johonkin, joka on todella vaikeaa?
Olisi helpompi mennä toimittamaan asioita, jotka ovat olleet jo kauan tekemättöminä. Tai ainakin jonkin niistä.
Miksi tämä on näin vaikeaa? Olen pettynyt itseeni, mutta en vain saa lähdettyä lenkille. Eikä mikään muukaan oikein kiinnosta. Eilen sain jopa keittiön maton pestyä ja hieman tiskejä tiskattua, mutta osa odottaa edelleen tiskipöydällä. Mistä kannattaisi aloittaa? Veisinkö roskat? Menisinkö suihkuun? Lähtisinkö lenkille?
Kyllä, tämä päättämättömyys on todella vaikeaa. On todella vaikeaa tehdä joka aamu pieniäkin päätöksiä. On niin paljon helpompaa jäädä jumittamaan kotiin ja ajatella, että huomenna sitten..
ihan uskomattoman hyvin. Vaikkakin suurimmaksi osaksi nukkuen.
Nyt iltaisella vain tuli raha-asioista ahdistus päälle, kun ei tiedä minkälainen vastaus eläkevakuutusyhtiöstä tulee. Ja se taas vaikuttaa ihan kaikkeen! On pitänyt ostaa yhtä ja toista, kun vanha on mennyt rikki ja nyt maksellaan osamaksuja entisten lainojen päälle. Hirvittää.
Yleensä juuri silloin, kun näyttää vähän valoisammalta, niin juuri byrokratia iskee ilkeästi päin kasvoja ja työntään syvemmälle alhoon. Pelottaa. Pelottaa, sillä niin monta kertaa aiemmin on juuri näin käynyt.
Leivoin tänään pullaa. Pullat epäonnistuivat, liian lämmintä maitoa ja / tai liian kuumaa rasvaa. Tein tässä joku aika sitten ja onnistuivat mainiosti.
Nyt on sitten maha venytetty palloksi pullilla. Loput laitoin pakkaseen, jos vaikka pysyisivät siellä. Olen ahmatti.
Lenkkeily tulisi aloittaa, heti kun se on mahdollista. Eilen sain paljon kaikenlaista tehtyä, vai oliko se toissapäivänä? Ei voi muista... Ilmat lämpenevät, niin pääsee aloittamaan lyhyillä lenkeillä. Unohtamatta venytyksiä ja rentoutusta :s juu niiin...
Niitä mietteissäni olleita valokuvia en ole vielä onnistunut ottamaan. Yksi ilta kävin kaupassa ja katselin miten kauniita puut ovatkaan kunnon kipristelevässä pakkasessa lumipeite päällään. Nyt ne näyttävät raskailta, kuin putoisivat alas hetkellä millä hyvänsä. Luonnon tarkkailu on kuitenkin hauskaa ja mieltä virkistävää puuhaa.
Löysin MTV3:n sivuilta ihanan Piparkakku-mustikkajälkkäri ohjeen :) Tein tuon ohjeen mukaisesti, mutta korvasin piparit tavallisilla Marianna tyyppisillä suklaakuorrutteisilla kekseillä. Välttämättä tämä ohje ei kaipaa minkäänlaisia pipareita tai keksejä. On hyvää ilmankin.
Mustikat maistuivat aivan mahtavilta! Ohratärkkelyksen kanssa oli hieman ongelmia, sillä en ollut aikaisemmin käyttänyt sitä ja paketin ohjeet olivat melko suurille annoksille. Joten luovin jotenkin kokeilemalla. Ihan tönkkö paksua ei keitoksista tullut. Hyvin olisin voinut vielä lisätäkin tärkkelystä, mutta hyvää oli näinkin.
OHJE: Hyödynnä nyt joulusta jääneet piparit ja piparkakkutalot ja tee niistä ihana jälkiruoka. Piparkakku-mustikkajälkkärillä hurmaat takuulla sekä pienet että isommat makean ystävät.
Murskaa piparit tai piparitalo jauheeksi. Kiehauta punainen mehu, makeuta se ja suurusta paksuksi tärkkelysjauhoilla. Lisää mukaan mustikat.
Kuumenna maito, mausta se sokerilla ja vaniljasokerilla ja suurusta myös se tärkkelysjauhoilla.
Tärkkelyksellä suurustaminen tapahtuu niin, että veteen sekoitetut jauhot kaadetaan kiehuvaan nesteeseen koko ajan sekoittaen. Kun neste kiehahtaa uudelleen, se paksunee.
Anna ainesten hiukan jäähtyä ja kokoa annokset laseihin kerroksittain.
Lähde: MTV3.fi Makuja-sivut
Ajattelin, että tuota voisi hyvin kokeilla myös muilla marjoilla. Ehkäpä kokeilenkin tänään. Tällaiset hyydytetyt (jos se on oikea sana) jälkiruuat ovat minulle aivan uusi tuttavuus.
on todella vaikea herätä aamuun, tähän päivään. Kaikki möröt astelevat eteen ja ajatukset ailahtelevat.
Merja Sundström sanoo MTV3:n Studio 55 nettisivuilla missä hän kertoo raiskausyrityksestä. "– Tiesin, että pelon ei pidä antaa lamauttaa, koska silloin uhriutuu. Tunsin lähinnä todella suurta suuttumusta."
Minut on raiskattu henkisesti, sekä fyysisesti. Tänään kummittelevat taas kerran henkisen raiskaamisen jäljet. En pääse niistä pois, koska en ole saanut käsiteltyä niitä. En tiedä pääsenkö koskaan käsittelemään niitä. Olen oppinut, että elämä on ennalta arvaamatonta ja pelottavaa. Olen huolissani.
Voisin olla ihan raivona kohtalostani – mutta on vaikea olla vihainen kaiken tämän kauneuden keskellä. Joskus tuntuu, että näen kaiken kerralla ja se on liikaa. Sydämeni on kuin räjähtämäisillään oleva ilmapallo. Sitten muistan rentoutua – enkä yritä tarrautua siihen. Silloin se valuu lävitseni kuin sade – ja tunnen pelkkää kiitollisuutta – mitättömän elämäni jokaisesta hetkestä.
Heräsin kummalliseen meteliin, jokin moottorillinen kone piti ääntä. En osanut yhdistää ääntä mihinkään. Kömmin jonkin ajan päästä ylös. Aloitin aamun letunpaistolla ja sainkin koko lettutaikinan tehtyä, kuten myös syötyä - krhm! Pitäisi pienentää lettuohjeen määriä, jotta ei tulisi ylensyötyä näitäkin. Olen vakaasti päättänyt, että kunnon kohotus ja terveellisemmät ruokailutottumukset ovat nyt asiaa. ..kuinkas sitten kävikään..
Eilen sain pitkäaikaisen hylly-projektini seinälle. Hyvältä näyttää! Kunto on ollut sitä sun tätä, mutta eilen sain jonkinlaista selän lukkoa avattua, sillä aamulla selkä ei vihoitellut kuten aiemmin.
Aamu on kulunut myös blogia lukien. Sitten mieleen palasi, että vuokravideo on edelleen katsomatta. Nyt sitten kirjoittelen tässä ja katson toisella silmällä videota, jotta saisin sen ajoissa palautettua - kerrankin!
Huomenna olisi kaikenlaista tekemistä. Yritänkin laittaa tässä samalla muistilistaa ylös. Yksi mietinnässä oleva uudistus on, että lisäisin valokuvia tiiviimmin blogiini - tulisi samalla kuvattua enemmän. Voisi olla hauskaakin. Jätän asian mietintään.
