Elämäni tuntuu / seuraa saippuasarjan ja pahimman kauhuskenaarion jalanjäljissä.
Katselen filmiä Jane Austenin lukupiiri ja näen siinä laskuvarjohypyn. Välillä tuntuu, niin kuin olisin vapaapudotuksessa. Kaikki katoaa jalkojen alta ja on vain pakko luottaa, että jokin ottaa vastaan. Vaikka juuri se on kaikkein vaikeinta.
Heittelen lankakerää ilmaan ja puhdistan astianpesukonettani sitruunahappopesulla. Tulee muuten paljon halvemmaksi, kuin ostaa marketista astianpesukoneen pesuainetta (siis itse koneen).
Minun on pakko olla vahva ihminen, sillä muuten minua ei olisi. Niin paljon on vastoinkäymisiä elämääni sisältynyt. Se mikä ei tapa se vahvistaa. Olisiko noin?
Ainakin yritän pitää mieleni ylhäällä, enkä halua murehtia asioita turhaan. Tämä on vain elämää. Vain elämää. Elämää. Vastoinkäymisten täyttämää ja sävyttämää elämää. Mitään muuta suuntaa ei voi olla, kuin eteenpäin.
Paistaa se päivä risukasaankin ja muita imeliä. Elämä on.
Jo ennen kuin sairastuin masennukseen elämäni oli päivästä toiseen selviämistä. Kesti aika kauan, ennen kuin edes ymmärsin olevani masentunut. Totuin siihen. Ajattelin ettei ulospääsyä ole olemassa. Elimistö oli huutanut "kurkkusuoraan" jo kauan, että pysähdy! Minä vain menin ja menin.
Nytkin elämä on päivästä toiseen selviämistä, mutta minulla oli jo toiveita ja unelmia. Kunnes tuntui, että nekin vietiin pois. Elän nyt, huomisesta en tiedä. Ei kukaan tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti