Tänään on surtu. Ahdistuttu - surtu - ahdistuttu - surtu. Itketty ja surtu. On surtu omaa elämää. Kaikkea tätä mikä ahdistaa ja syö minua sisältä.
Lisäksi on surtu Leena Peltonen-Palotien kuolemaa. Henkilökohtaisesti tuntematon ihminen minulle. Muistan niin hyvin miten kerran näin hänen haastattelunsa televisiosta. Miten syvästi hän minua kosketti. Kosketti, sillä muistan, että silloinkaan en voinut kovin hyvin. Mutta tuo näkemäni televisio haastattelu sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan. Miten merkittävä nainen, mikä into ja palo tehdä asioita. Niin merkittäviä asioita. Hän näyttäytyy minulle suurena ihmisenä, suurena naisena, joka kuoli aivan liian varhain.
Tänään on siis itketty, itketty ja itketty. En muista milloin olisin itkenyt näin paljon.
Jotkut päivät ovat niin vaikeita, niin vaikeita. Tänään oli niin vaikea päivä. Välillä mietin miksi minä en ole kuollut. Olisitte antaneet hänen elää ja minun kuolla!
Tunnen elämäni niin ahdistavaksi, monimutkaiseksi. Jokin aivan "mitätön" asia voi suistaan elämäni raiteiltaan. Välillä ei vain jaksaisi. Ei aina jaksaisi aloittaa uudelleen. Koota palaset ja yrittää uudelleen.
En tiedä milloin viimeksi olisin tuntenut sellaista pahaa oloa, kuin tänään. On ollut päiviä jolloin en ole voinut hyvin, mutta en ole voinut myöskään näin pahoin. En kestä sitä, että jokin pieni "sytyke" voi suistaa elämäni näin raiteiltaan.
En kestä menetyksiä ja lähiaikoina olen joutunut luopumaan kahdesta minulle tärkeästä henkilöstä. Ei - he eivät ole kuolleet, mutta olen muusta syystä joutunut luopumaan heistä.
Jokin aika sitten mietin miten vaikeaa on sanoa: otan osaa.
En nytkään löydä oikeita sanoja Leena Peltonen-Palotien läheisille ja omaisille. R.I.P.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti